Olipa taas työpäivä! Erään työkaverin kommentti sai miettimään työelämän hektisyyttä. Työkaveri oli lounastauolla taukohuoneessa, kun käväisin katsomassa omaa puhelinta (omaa puhelinta kun ei saa pitää työtakin taskussa). Kysäisin sitten samalla oliko eräs työasia edennyt. Hän kieltäytyi vastaamasta, koska lounastauolla ei saa keskustella työasioita. Hölmistyin täysin, sillä oma ammattiryhmä tekee tätä jatkuvasti. Ensin vähän närkästyinkin asiasta, mutta sitten ymmärsin, että olihan tuossa ihan hyvä pointti. En tosin usko, että oma ammattiryhmä koskaan pääsisi tavasta eroon. Varsinkin viimeiset vuorot töissä ovat olleet yhtä huisketta ja tuntuu, että muistettavia asioita on enemmän kuin miljoona. Kahden viimeisen vuoron aikana olen pitänyt kummassakin vuorossa 10 minuutin ruokatauot, jolloin olen kirjaimellisesti syönyt seisten. Näin jälkikäteen taas miettii, olisko vaan pitänyt jättää jotakin tekemättä. Olen työskennellyt aiemmin yksiköissä, jossa kiireiset päivät olivat enemmän sääntö kuin poikkeus. Nykyisessä työyksikössä olen pitänyt siitä, että tauoilla oikeasti ehti istua rauhassa. Jos päätän jatkossa pitää lakisääteisistä tauoista kiinni, niin koen sen olevan suoraan potilailta pois (kyllä, yllättäen tämä kertomus on sosiaali- ja terveysalalta). Miksi kuitenkin vuoro toisensa jälkeen uhraisin oman jaksamiseni ja terveyteni muiden terveyden hyväksi? Kysyy ihminen, joka on niin tehnyt. Toisaalta omatunto kolkuttaa helposti, jos ei pysty tarjoamaan potilaille parasta mahdollista hoitoa tai huomioimaan kaikkia tasapuolisesti, äh! Siinä kaiketi vastaus.

Tämän samaisen työkaverin kanssa oli sitten yhteinen "projekti" liittyen huoneiden siivoukseen. Olin taas yrittänyt jakautua useisiin jalkoihin ja käsiin ja olla monessa paikassa yhtä aikaa sen aamun aikana. Olin osallistunu tähän projektiin ohjaamalla potilaita huonesiivouksen osalta ja käynyt välillä katsomassa kuinka homma etenee. "Jouduin" kuitenkin pitkäksi aikaa rauhoittelemaan erästä potilasta ja kun viimein pääsin huoneesta pois, antoi työkaveri minulle palautetta siitä, "että olisi ollut kiva saada apua" huoneen siivoukseen liittyen. Asia kuulostaa vähäpätöiseltä ja ennen olisinkin sen ohittanut olan kohtauksella, mutta tällä kertaa imaisin ison herneen nenään, sillä olin todellakin ollut koko vuoron jatkuvasti menossa ja siinäkin vaiheessa oli jo kiire toiseen paikkaan. Harvoin suutun kenellekkään, mutta tällä kertaa niin kävi, vaikka mielestäni homma olisi ollutkin yhteinen. Riittämättömyyden tunne ja kiire sai otsasuonen tykyttämään. Ennen paahdoin helposti vuorosta toiseen ja vielä työvuoron jälkeenkin, mutta nykyään en mielelläni enää suostu siihen. Onko minulla kuitenkaan vaihtoehtoja? Pitäisikö vaan omaa vaatimustasoa madaltaa ankarasti? Työ sosiaali- ja terveysalalla on muuttunut vieläkin hektisemmäksi enkä itse tosiaan edes työskentele kiireisimmällä osastolla. Olen miettinyt jo useasti alan vaihtoa, mutta en oikein osaa tarkalleen sanoa mitä sitten haluaisin tehdä. Tuntuu, että ystävät, jotka työskentelevät eri aloilla, tuskailevat kaikki kovan työpaineen alla. Kollega ihmetteli töissä, kun puhetta tuli harrastamastani vapaaehtoistyöstä, että miten minä jaksan vielä työn lisäksi sellaista. No, en jaksaisi, jos tekisin täyttä työaikaa. Tai siis olenhan aiemmin jaksanut, mutta en enää. Tällaisten työpäivien jälkeen tekee mieli vetäytyä hiljaiseen ja pimeään huoneeseen (olen joskus niin kirjaimellisesti tehnytki) ja eliminoida kaikki menot, joissa tarvitsee olla sosiaalisesti aktiivinen. Olen jopa vuosia takaperin kiirehtinyt autolta kotiin, ettei tarvitse jäädä harrastamaan "small talkia" naapureiden kanssa. 

Työssäni kohtaan hyvin vaativia potilastilanteina. Eräs kollega kerran totesi, että onneksi minä voin mennä työvuoroja hieman äärirajoilla, kun teen lyhyempää työaikaa ja on paremmin aikaa palautua. Yritä siinä sitten perustella, että kun en enää halua sellaista eli äärirajoilla työskentelyä. Tarkoitus on oppia tasapainoilemaan ajan käytön suhteen jo aivan yksittäisessä työvuorossa. Olen kantapään kautta oppinut tämän itsesuojelutaidon, vaikka se kaipaakin vielä hiomista. On tullut tarve puollustaa omaa jaksamista. Näin jälkiviisaana olen manaillutkin koko alan valintaa. Miksi minun luonteinen ihminen edes ehdoin tahdoin hakeutuu tällaiseen ammattiin. Tämä uranvaihdos asia on vielä kovin keskeneräinen ja etenen tunnustellen. Miten ihmeessä te muut sosiaali- ja terveysalan ihmiset olette pysyneet (vai oletteko?) selväjärkisinä työkentällä?

Lueskelin tässä yhtä seuraamaani blogia, jossa kirjoittaja kirjoitti elämässään tapahtuneista isoista muutoksista poikansa sairastuttua vakavasti.  Jollain tapaa koen, että ainoastaan elämän ja kuoleman perimmäiset kysymykset saavat meidät näkemään maailman toisella tapaa. Maailman, jossa pintakiilto suorituspainotteinen elämä uralla menestymiseen, ulkonäköineen, kodin sisustuksineen ym. ovat aivan toisarvoista. Olin ystävieni kanssa syömässä, kun puheeksi tuli entinen koulukaveri, joka asuu uudessa suuressa hienossa omakotitalossa, jonka pihaa koristavat kaksi uuden karheaa autoa. Kaveri ei välttämättä kuulemma ollut onnellinen suhteessaan, mutta tykkäsi laittaa kotia. Mitään sanomatta mietin tätä kaveria surullisena. Eihän hän välttämättä itse ole tyytymätön elämäänsä, mutta ensi reaktio itselläni oli suru. Puheenaiheeksi nousi lapsiperheiden kiireinen elämä, jossa lapsilla on useita kalliita harrastuksia, vanhemmat tekevät pitkää työpäivää eikä perheen yhteistä aikaa juuri ole. Tunsin kuinka paniikki alkoi nousta kurkkuun ja kertasin mielessäni oman perheen tilannetta. Onneksi emme ole joutuneet ainakaan vielä tuollaiseen elämäntilanteeseen. Tällä hetkellä minulla onkin mietittävä työajan pidentäminen. Työtehtäväni on muuttumassa ja sitä voitaisiin laajentaa, jos tekisin pidempää työaikaa. Huomasin, että vanhat ajatukset uralla menestymisestä ja eteenpäin menosta nousivat hetkeksi pintaan. Huomaan myös edelleen ajattelevani tätä elämäntilannetta vain vaiheena, koska niin syvälle on minuunkin iskeytynyt kokoaikatyönteko. Olisi hienoa kuulla, jos jollakin on kokemusta osa-aikatyön tekemisestä omasta tahdosta.

Lueskelin ennen perhelifestyleblogeja. En osaa oikein sanoa miksi kyseiset blogit aiheuttavat minussa nykyään melankoliaa. Katselin kerta toisensa jälkeen samantyylisiä kuvia kauniista ihmisistä, taloista, huonekaluista ja vaatteista. Tunsin tyytymättömyyttä omaan itseeni ja haaveilin ostamisesta ja omistamisesta. Ehkä siis tietyntyyliset blogit muistuttavat minua siitä vanhasta naivista itsestäni. En osaa itse sanoa mistä minun arvomuutokseni lähti. Kuten jo aiemmin kirjoitin, alkoi elämä tuntua tyhjältä ja suorittamiselta. Innostuin lukemaan minimalismista, jonka kautta aukesi uusi maailma. Koskaan aikaisemmin en ollut elämässäni kokenut mitään vastaavaa arvomuutosta. Koin, että kohdallani paluu perusasioiden ääreen auttoi selviämään ja ymmärtämään sen mikä on tärkeintä. Tällä hetkellä ajattelen, että paluuta ei ole enää vanhaan, vaikka edelleen pelkään havahtuvani joskus useamman sähköpostin äärellä kalenteri täytettynä seuraavaksi kuukaudeksi menoista. Edelleen saatan huomata löytäväni itseni miettimistä jonkun sisustustavaran ostamista, jos näen jotain houkuttelevaa. Nykyään tosin tiedostan tämän nopeasti ja ostokset jäävät ostamatta. Mainoksia meille ei ole tullut enää kahteen vuoteen ollenkaan, ettei tarvitse keksimällä keksiä ostettavaa. 

Keskisuomaisessa oli vastikään juttua Marie Kondosta eli KonMari- siivouskuumeesta (artikkelin www-sivut löydät tekstin lopusta). Moni järjestämisestä ja minimalistisesta elämäntavasta kertovat bloggaajat ovatkin jo kokeilleet ja arvostelleet KonMari- tekniikkaa tavaroiden vähentämisessä ja minäkään en ole säästynyt kokeilemasta joitakin tekniikoita. Minulle tosin tavarat ovat vain tavaroita, joita kyllä arvostan ja haluan huoltaa.

Minun tavaroiden vähentäminen juontaa juurensa vuoteen 2013. Olen aina ollut jonkinlainen "siisteysintoiija". Erikoista kyllä, että omassa lapsuuden kodissani, jossa on edelleen tavaraa siellä täällä, en välittänyt juurikaan siisteyteen liittyvistä asioista. Missään tapauksessa huonettani ei voinut sotkuiseksi väittää, mutta vasta kunnolla siivouskärpänen puri minua vuoden 2012 aikoihin. Saatoin tuolloin imuroida useampia kertoja viikossa (Tiedän, tämäkään ei ole hyväksi). Tavarat olivat aina järjestyksessä ja puolison rennompi ote siivoukseen sai otsasuonen tykyttämään. Jonkinlaisen loppuun palamisen myötä vuonna 2013 aloin vähentämään tavaraa radikaalisti. Silloin en ollut vielä niinkään kiinnostunut minimalistisesta elämäntavasta, tuli vain tarve saada tilaa ympärille. Minusta oli SPR kirpputorin vakioasiakas, tosin lahjoittaja puolella. Olen jälkeenpäin miettinyt, että oman elämän kaaos varmasti  aloitti karsimisen tarpeen, mutta edelleen vien säännöllisesti lapselta pieneksi jääneet vaatteet saman tien kirpputorille. 

Elin aikoja, jolloin tavaran vastaanottaminen toi minulle suurta ahdistusta. Myönnän, että saattoi mennä hieman "överiksi". En tosin vieläkään ole kovinkaan iloisesti yllättynyt saadessani tavaraa.  Mitä enemmän olen perehtynyt nyky-yhteiskunnan materialismin kaipuuseen ja kulutusjuhlaan sitä kriittisemmäksi olen tullut ostosten kanssa. En tosin koskaan ole ollut mikään tuhlari - päinvastoin, mutta mainosshoppailin mielelläni ja keksin itselleni kaikenlaisia tarpeita. Erinäisistä juhlista joulu aiheuttaa ahdistusta, kun on pakko vastaanottaa tavaraa siitäkin huolimatta, vaikka on pyytänyt, ettei tavaralahjoja osteta. Pitääkö saamastaan ei- toivotusta lahjasta osoittaa iloa? Tarkoitan nyt vielä sellaisista lahjoista, joita on pyytänyt olla saamatta? Kerrottakoon esimerkkinä tavara-ahdistuksesta tarina villasukista. Sukulainen oli ostanut minulle nimipäivälahjaksi villasukat, mutta koska omistin jo entuudestaan 3 paria, aiheutti ylimääräisten sukkien saaminen vihan tunteita. Yleisten oppien mukaisesti kiitin kyllä saamastani lahjasta. Nyt reagointi hieman hymyilyttää, mutta toisaalta harmittelen sitä, että sukat ovat edelleen kaapin perukoilla eli ovat täyttämässä tilaa aivan turhaan. Mutta mitä se haittaa, jos on kaappitilaa on tyhjänä (miettisi puolisoni)? No kun, ääh. Joskus täytyy myös hyväksyä, ettei samalle aaltopituudella päästä kaikissa asioissa.

Monesti meille tullessa vierailija saattaa ihailla väljyyttä ja tavaran vähäisyyttä. En voi osallistua keskusteluun muiden vanhempien kanssa tavarakaaoksesta ja jatkuvasta lelujen keräämisestä. En myöskään oikein osaa osallistua keskusteluun, joka liityy tavaroiden ostamiseen. Ostamatta jättämiseen kyllä osallistuisin, mutta en ole muistaakseni tällaisia keskusteluja kenenkään kanssa käynyt. Samalla ihmetellään, miten me tulemme toimeen vähemmällä rahalla. Tämä on siis perheemme oma valinta. Tosin minun alulle laittama. Eli vapaa-aikaa on tällä hetkellä enemmän ja töitä vähemmän. Matkustelu on ainoa asia mistä olemme joutuneet tinkimään ja se, että kaikkea ei voi ostaa heti, kun mieli tekee.  Laskut tulee maksettua, monipuolista ruokaa syötyä, harrastuksissa käytyä ja ylimääräisiin pieniin elämyksiinkin rahat ovat riittäneet. Koen tietysti olevani myös onnekas, että tällainen elämäntapa on mahdollinen. Tiedän, että kaikille se ei ole. 

Lähteet:

https://paikkakaikelle.wordpress.com/2015/03/04/japanilainen-raivaus/

http://www.ksml.fi/teemat/sunnuntaisuomalainen/Psykologian-asiantuntija-tyrm%C3%A4%C3%A4-KonMari-siivouskuumeen-Huippujen-ty%C3%B6huoneet-useammin-sotkuisia-kuin-siistej%C3%A4/760916

Parin vuoden ajan olen ollut uppoutuneena erilaisten blogien maailmaan. Olen aina itse pitänyt kirjoittamisesta, mutta julkisesti kirjoittaminen on mietityttänyt. Ajateltavaa olisi paljonkin, mutta osaanko sanoittaa sen? Ja jos osaan, niin kenelle seen teen? Löytyykö maailmasta muita samalla lailla ajattelevia?

Viimeiset kaksi vuotta ovat menneet elämässä isoissa myllerryksissä. Mieli on alkanut löytää paikkansa ja rauhansa - ainakin suurimmalta osin. Olen etsinyt paikkaani elämäni erilaisilla osa-alueilla ja eri rooleissa. Kuka minä olen ja minne minä kuulun? Seuraamani maailma oli muuttunut ahdistavaksi ja hyvinvointivaltion tarjoamat puitteet vankilaksi. Yhtäkkiä en ollutkaan enää vapaa, huomisen tuoma jännitys oli kadonnut. Elämäni oli muuttunut jo aikaa sitten suorittamiseksi ja vapaa-aika oli täyttynyt harrastuksilla. Oman kodin pinnat kiilsivät puhtautta, personal tranerin kanssa hiottiin ulkokuorta, puolison kanssa matkustettiin eri puolilla maailmaa, työn ohessa suoritettu lisätutkinto oli hyvällä mallilla valmistumassa ja perheenlisäys potki vatsa nahan alla. "First world problems" - kaikki tuntui riittämättömältä ja olo oli tyhjä.

Missä mennään tänä päivänä? Syksyllä koin elämässäni pitkään muhineen elämänmuutoksen tulleen päätökseen. Ajauduin aikaisempien kaavojen mukaan tilanteeseen, jossa koin hyvin fyysisesti ja henkisesti olevani väärässä paikassa. Pakokauhun määrä oli valtava! Yhtä impulsiivisesti kuin itseni tilanteeseen olin saattanut, hyppäsin sieltä pois. Tämä toi rauhan mielelle ja varmuuden oikeasta elämänsuunnasta. Olen karsinut elämästäni ison osan aktiviteettejä ja ihmissuhteita pois. Olen ehkä tullut vähän araksikin, sillä pelkään humpsahtamista suorittamisen pyörään uudestaan. Osa minusta kaipaa edelleen menoa, extreme elämyksiä, mutta tällä hetkellä hallitsevampi puoli taas hiljaisuutta, aikatauluttomuutta ja hetkessä elämistä.

Mistä sitten tulen blogissani kirjoittamaan? Mielen vivahteista. Toivoisin, että osaisin napata hajatelmistani kiinni ja saada ne kirjoitettua tänne ylös, jos ei muita, niin itseäni varten.  Tällä hetkellä sydäntäni lähellä on minimalistinen elämäntapa ja henkinen hyvinvointi. Katsotaan mitä uutta aukeaa elämään tämän blogin kautta!