Olipa taas työpäivä! Erään työkaverin kommentti sai miettimään työelämän hektisyyttä. Työkaveri oli lounastauolla taukohuoneessa, kun käväisin katsomassa omaa puhelinta (omaa puhelinta kun ei saa pitää työtakin taskussa). Kysäisin sitten samalla oliko eräs työasia edennyt. Hän kieltäytyi vastaamasta, koska lounastauolla ei saa keskustella työasioita. Hölmistyin täysin, sillä oma ammattiryhmä tekee tätä jatkuvasti. Ensin vähän närkästyinkin asiasta, mutta sitten ymmärsin, että olihan tuossa ihan hyvä pointti. En tosin usko, että oma ammattiryhmä koskaan pääsisi tavasta eroon. Varsinkin viimeiset vuorot töissä ovat olleet yhtä huisketta ja tuntuu, että muistettavia asioita on enemmän kuin miljoona. Kahden viimeisen vuoron aikana olen pitänyt kummassakin vuorossa 10 minuutin ruokatauot, jolloin olen kirjaimellisesti syönyt seisten. Näin jälkikäteen taas miettii, olisko vaan pitänyt jättää jotakin tekemättä. Olen työskennellyt aiemmin yksiköissä, jossa kiireiset päivät olivat enemmän sääntö kuin poikkeus. Nykyisessä työyksikössä olen pitänyt siitä, että tauoilla oikeasti ehti istua rauhassa. Jos päätän jatkossa pitää lakisääteisistä tauoista kiinni, niin koen sen olevan suoraan potilailta pois (kyllä, yllättäen tämä kertomus on sosiaali- ja terveysalalta). Miksi kuitenkin vuoro toisensa jälkeen uhraisin oman jaksamiseni ja terveyteni muiden terveyden hyväksi? Kysyy ihminen, joka on niin tehnyt. Toisaalta omatunto kolkuttaa helposti, jos ei pysty tarjoamaan potilaille parasta mahdollista hoitoa tai huomioimaan kaikkia tasapuolisesti, äh! Siinä kaiketi vastaus.

Tämän samaisen työkaverin kanssa oli sitten yhteinen "projekti" liittyen huoneiden siivoukseen. Olin taas yrittänyt jakautua useisiin jalkoihin ja käsiin ja olla monessa paikassa yhtä aikaa sen aamun aikana. Olin osallistunu tähän projektiin ohjaamalla potilaita huonesiivouksen osalta ja käynyt välillä katsomassa kuinka homma etenee. "Jouduin" kuitenkin pitkäksi aikaa rauhoittelemaan erästä potilasta ja kun viimein pääsin huoneesta pois, antoi työkaveri minulle palautetta siitä, "että olisi ollut kiva saada apua" huoneen siivoukseen liittyen. Asia kuulostaa vähäpätöiseltä ja ennen olisinkin sen ohittanut olan kohtauksella, mutta tällä kertaa imaisin ison herneen nenään, sillä olin todellakin ollut koko vuoron jatkuvasti menossa ja siinäkin vaiheessa oli jo kiire toiseen paikkaan. Harvoin suutun kenellekkään, mutta tällä kertaa niin kävi, vaikka mielestäni homma olisi ollutkin yhteinen. Riittämättömyyden tunne ja kiire sai otsasuonen tykyttämään. Ennen paahdoin helposti vuorosta toiseen ja vielä työvuoron jälkeenkin, mutta nykyään en mielelläni enää suostu siihen. Onko minulla kuitenkaan vaihtoehtoja? Pitäisikö vaan omaa vaatimustasoa madaltaa ankarasti? Työ sosiaali- ja terveysalalla on muuttunut vieläkin hektisemmäksi enkä itse tosiaan edes työskentele kiireisimmällä osastolla. Olen miettinyt jo useasti alan vaihtoa, mutta en oikein osaa tarkalleen sanoa mitä sitten haluaisin tehdä. Tuntuu, että ystävät, jotka työskentelevät eri aloilla, tuskailevat kaikki kovan työpaineen alla. Kollega ihmetteli töissä, kun puhetta tuli harrastamastani vapaaehtoistyöstä, että miten minä jaksan vielä työn lisäksi sellaista. No, en jaksaisi, jos tekisin täyttä työaikaa. Tai siis olenhan aiemmin jaksanut, mutta en enää. Tällaisten työpäivien jälkeen tekee mieli vetäytyä hiljaiseen ja pimeään huoneeseen (olen joskus niin kirjaimellisesti tehnytki) ja eliminoida kaikki menot, joissa tarvitsee olla sosiaalisesti aktiivinen. Olen jopa vuosia takaperin kiirehtinyt autolta kotiin, ettei tarvitse jäädä harrastamaan "small talkia" naapureiden kanssa. 

Työssäni kohtaan hyvin vaativia potilastilanteina. Eräs kollega kerran totesi, että onneksi minä voin mennä työvuoroja hieman äärirajoilla, kun teen lyhyempää työaikaa ja on paremmin aikaa palautua. Yritä siinä sitten perustella, että kun en enää halua sellaista eli äärirajoilla työskentelyä. Tarkoitus on oppia tasapainoilemaan ajan käytön suhteen jo aivan yksittäisessä työvuorossa. Olen kantapään kautta oppinut tämän itsesuojelutaidon, vaikka se kaipaakin vielä hiomista. On tullut tarve puollustaa omaa jaksamista. Näin jälkiviisaana olen manaillutkin koko alan valintaa. Miksi minun luonteinen ihminen edes ehdoin tahdoin hakeutuu tällaiseen ammattiin. Tämä uranvaihdos asia on vielä kovin keskeneräinen ja etenen tunnustellen. Miten ihmeessä te muut sosiaali- ja terveysalan ihmiset olette pysyneet (vai oletteko?) selväjärkisinä työkentällä?